maanantai 20. tammikuuta 2014

Vahvoja runoja

Minusta tulee virallisesti runoilija, tällä viikolla, apua. Ja kaiken lisäksi minun täytyy sanoa sanottavani televisiossa, apua, torstaina. Olen vetreä, kai, mutta en uskalla aina, ja mitä jos eivät löydy sanat. Mitä jos ujostuttaa niin kuin kävi Prosakin kanssa.

Mutta koska minusta tulee virallisesti runoilija, tällä viikolla apua apua, ja koska olen saanut kunnian lukea toisten runoilijoiden teoksia, haluaisin esitellä teille hyvä lukeva yleisö kaksi veikeää, toisistaan kuitenkin täysin poikkeavaa runokokoelmaa, jotka olen lukenut molemmat jo hyvän matkaa ennen joulua ja joista halusin jo aikaisemmin sanani sanoa, mutta koska hötkyilen aina ja elämä vie, en ole ehtinyt mitään, ja nyt ehdin, sillä minun vatsaani sattuu viikonloppu, ja kun kävin aamujuoksulla, olin pökertyä siihen tosiasiaan, että jalat olisivat tahtoneet nopeammin kuin mieli. En ole nähkääs aina sinut itseni kanssa tai vauhtiseikkojen.

Joten nyt, kun oma kokoelma on "purkitettu" enkä voi tehdä sille enää yhtään mitään, paitsi haikein mielin katsella kuinka sille kriitikkojen käsissä käy, olen palannut näihin kahteen runoteokseen, ja haluan läjäyttää teitä kasvoihin niillä.  
Kuva: kustannushai.fi
Ensinnäkin olen tutustunut esikoisteoksensa loppuvuodesta 2013 julki saaneen Jere Vartiaisen Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään -kirjaan (Kustannusosakeyhtiö Hai). Jeren runoilut ovat tulleet tutuksi hänen blogistaan Words Like Turds, joten aavistelin jo, mitä odotella painetuilta sivuilta; oivalluksia, toteavia, pitkiä säkeitä, jotka täytyy pariin kertaan lukea, jotta kaikki merkitykset avautuisivat, sekä tietynlaista rokkaavuutta, kovuutta, omituisen kärkeviä mutta asiansa ajavia kielikuvia. 

"Lattian olisi voinut laatoittaa kaikupojilla,/eikä kukaan olisi kuullut huomennakaan kaikkia O:n harha-askeleita.

Vartiaisen tapa käsitellä runoissaan maailmaa, tarkastella sitä, on mielestäni jotenkin ovela, kyyninen mutta samalla kuitenkin omituisen lempeä. Ihmisiä tarkastellaan kaukaa mutta läheltä; heidän päänsä sisään ei pääse mutta silti pääsee. Jotkut runot ovat pituutensa vuoksi hieman puuduttavia pureskella, sillä niissä on niin paljon asiaa, mutta pääosin ja parhaimmillaan Vartiainen ravistelee lukijaa. Pitämällä tämän hereillä, yllättämällä säe säkeen perään; mikään ei hänen runoissaan ole ennalta-arvattavaa: "Kaatakaa itsellenne valtaistuin tästä kaupungista,/niin juomme sen rukousmaton alle kuin syövän puolitutun rinnasta."

Runojen otsikot ovat raflaavia; ne huutavat lukijaa painimaan merkitysviidakossa - jäsentämään maailmaa . On elektronista auringonlaskua, on rullalle käärittyä tunnekarttaa, puskuritarraa kursiivissa ja symmetriaa. On henkilöhahmoja, joista puhutaan vain alkukirjaimin, mikä on hyvä; runoissa ollaan tavallaan liian lähellä ihmistä mutta tavallaan taas ei yhtään. Ihminen on monimutkainen rakennelma hyvää ja pahaa, itsestäänselvyyksiä ja tutkimattomia teitä. 

Vartiainen yllättää lukijan todella iskevillä säkeillä: "Olen ilman saumaa. Olen tiukasti." Välillä kuitenkin, täytyy myöntää, jotkut säkeet menevät yli hilserajani: "Kaikki raa'an lihan päällä on Brachycera-meikkiä." Kaiken kaikkiaan tämä on hengästyttävä esikoisteos, joka kestää useammankin lukukerran - tai joka oikeastaan on luettava useampaan kertaan, sillä monesta kohdasta kestää kotva päästä läpi: "Jos tekisin aortastani hyppynarun,/kauankohan sinulta kestäisi päästä yli viimeisistä lyönneistäni?

Kuva: Basam Books

Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on siis mielenkiintoinen avaus Vartiaisen uralle. Jatkoa odotellessa, siis. Toinen esikoiskokoelma, jonka olen hitaasti mutta rauhallisin mielin nieleskellyt, on Marja-Leena Toukosen Vuodet villiintyvät takanani (Basam Books, 2011) Myös Marja-Leena pitää blogia, joskaan ei runo-sellaista, vaan lähinnä samankaltaista kuin minä, eli elämästä kertovaa. Suosittelen tutustumaan. Toukoselta ilmestyy tänä keväänä toinen runoteos, jota jään odottelemaan mielenkiinnolla, sillä sen verran vaikuttunut olen tästä Vuodet villiintyvät takanani -kokoelmasta.

Vartiaisen teos hengästytti, mutta tämä Toukosen toi minulle rauhallisen olotilan, sillä runot ovat paikoin kuin pysähtyneitä kuvia: "Niin hiljaista, pimeää. Vesilinnut pyyhkivät siivillään mustaa vettä." Kokoelma on runsas, 115-sivuinen, mutta mikään ei tunnu liian paljolta. Runoissa puhuu hyvin itsetietoinen minäkertoja, joka tarkastelee mennyttä ja tätä hetkeä toiveikkaasti, olkoonkin, että jotkut runot ovat surumielisiä: "Olemme toistemme haavoja, ja toinen toistamme hoidamme."

Toukosen kielikuvat ovat kauniita, herkkiä: "Luomien läpi kajastus päivästä,/heräävän maailman kohina./Muistan vuorosanani, tiedän nimeltä tämän näytelmän." On paljon luontoon ja vuodenaikoihin liittyvää sanastoa ja tunnelmaa, ollaan sisällä maailmassa, eikä sitä tarkastella kylmästi ulkoa, vaan siihen kietoudutaan varsin lohdulliseen, vahvaan tyyliin: "Helle väsähti lopulta/raaahautui maan reunalle/putosi".

Kokoelmassa käydään luopumisentuskassa, elämän syvimmissä sokkeloissa, siinä, että aika kuluu. Sitä ei voi pysäyttää. On äitejä, on hevosia, on lapsia, tuulta, kuu. Runoihin on helppo palata uudestaan, uudestaan. Sopisi hyvin lahjaksi vaikkapa omalle äidilleni, sisarelleni, ylipäänsä naisille.

Selkeästi elän ihmeellistä runokautta. Tekisi mieli runoilla itsekin nyt, heti, lisää, paljon aina koko ajan, mutta toisaalta taas olen työntouhussa romaanikäsiksen kimpussa. Ehkä siksi on hyvä lukea muilta enemmän lyriikkaa kuin proosaa. Joka tapauksessa on hienoa huomata, että meitä runoilijoita (kuinka outoa on kutsua itseäkin sellaiseksi!) on monenlaisia, olemme kirjava, varsin vahva joukko, ja suomalainen runous voi hyvin, monipuolisesti, hedelmällisesti, kiitos tällä kertaa Vartiaisen ja Toukosen. Mojovaa viikkoa kaikille!

4 kommenttia:

  1. Kiitos postauksesta, Maaria, oli tosiaan kiinnostava nämä runokokoelmien kritiikki♥

    Toukonen on minustakin hieno runoilija, täydet kympit hänelle annan. Minuun teki suurimman vaikutuksen runot esiäideistä, naisista, elämänkokemuksesta, sairaudesta selviytymisestä...Kokoelmassa puhuu viisas ja vahva nainen, jolta meillä itsekullakin on opittavaa!

    Paljon onnea että pääsit teeveehen, millä kanavalla ja mihin aikaan? Haluaisin nauhoittaa sen tapahtuman...

    Ihanaa viikon jatkoa sinulle, Maaria, ja kiitos postauksesta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olen samaa mieltä Toukosen kokoelman puhujasta. Ja kiitoksia, esiinnyn torstaina Yle 1:llä klo 8.45 :)

      Poista
  2. Minä odotan nyt vain sun runokirjaa sekä yhtä toista, jonka on kirjoittanut yli 80-vuotias mies! Sain näytteen viime mainitulta ja ainakin se kolahti oudolla charmillaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, outo charmikkuus kuulostaa hyvältä! Oma kirjani tupsahtanee viikon, parin päästä sinulle :)

      Poista